Viihdetaiteilija Ismo Alanko esiintyi eilen kulttuuritalolla. Viihdyttävää, sanalla sanoen.

Säätiö oli mielenkiintoisesti koottu. Perus rock-soitinten lisäksi oli puhallinsoittaja, kolme viulistia, vibrafonisti, Apocalypticasta lainattu sellisti ja pianistikin. Etenkin jouset viehättävät: kun pop-musiikissa kuulee sämäkän jousisoittimen ulvonnan, on pakko kiinnittää huomiota - silloin on tärkeää asiaa.

Alanko oli hektinen itsensä, heilui, houjui ja huitoi tuttuun tapaan lavan päästä päähän. Fyysinen, fyysinen esiintyjä.

Alangon uraa pitää arvostaa. Monenlaista musiikkia on tehty ja uudistuttu on toistuvasti. Vanhaa materiaalia ei ole hylätty, vaan se sovitetaan aina uudestaan uusille kokoonpanoille. Vähän niinkuin vaikkapa David Bowie, joka muuntautuu milloin miksikin uudeksi otukseksi joka levyllää.

Apropos, Alanko ja Bowie ovat sangen samannäköisiä.

Sali ei välttämättä ollut paras mahdollinen esiintymispaikka Säätiön kaltaiselle aktille. Joraamishaluiset ihmiset pakkautuivat heilumaan ahtaille käytäville ja hitaiden kappaleiden aikana joutuivat seisoskelemaan vaivaantuneen oloisina. Itselläni tarvetta tanssahteluun ei kylläkään syntynyt: 23 vuoden aikana olen oppinut, että kun pitkä mies pogoaa,

1) se näyttää hölmöltä
2) joku saa kyynärpään silmäänsä.

Tajusin juuri että pidän sivilisaation loppua niin mahdollisena, myös vääjäämättömänä ja ajattelen sitä melkein päivittäin.

Ei niin, että toivoisin sitä. Sivilisaation tuhoutuminen, varsinkin lopullinen sellainen olisi hirvittävää hukkaa. Kaikki kulttuuri luolamiehistä Esko Nikkariin menetettäisiin, koko ihmiskunnan kollektiivinen perintö ylä- ja alamäkineen - poof - savuna ilmaan. Surullinen ajatus.

Minä syytän 80-lukua.

Vartuin tuolloin, ja pikkuhiljaa tajusin että pari hätäistä päätöstä ja wham-bam-thank-you-mam, maailmanloppu kotiovellesi kannettuna. Samoin lähestyvä ekokatastrofi nosti tuolloin päätään.

On oikeastaan huolestuttavampaa, miten minulle (tai läheisilleni) kävisi, jos selviäisin sodasta tai muusta kataklysmistä hengissä. Minulla kun ei ole mitään taitoja, jotka auttaisivat selviytymään post-apokalytisessä maailmassa.

En osaa käyttää aseita. En ole koskaan lyönyt ketään. En osaa metsästää tai kalastaa. Olen heikossa kunnossa. Kuvitelkaa huviksenne:

"Hei, post-apokalyptinen moottoripyöräjengi. Olen Otto. Ettehän tapa minua, olenhan hyödyllinen: osaan ohjelmoida PHP:lla ja ASP:lla:"

"Luulenpa, että syömme sinut nyt, Otto."

Onneksi peloistaan voi nautti fiktion kautta. Pidän scifistä, ja olen luulen, että science fiction viehättää minua osin juuri siksi, että se käsittelee maailmanloppuun liittyviä pelkoja.

SIVILISAATION TUHO - JOKA VIIKKO TORSTAINA KELLO 22.00!

Kävin katsomassa leffan Signs. Se on opettavainen jännityskertomus uskomisesta ja uskon menettämisestä, perheestä ja sen tärkeydestä. Vaikka en olekaan samaa mieltä kaikkien leffan sanomien kanssa, oli Signs viihdyttävä trilleri, jossa oli vänkiä ideoita. Eriskummallisen uhan tunkeutuminen olohuoneisiin ja takapihoille oli toteutettu tehokkaasti.

Mutta, ja SPOILEREITA, tietysti...

.

.

.

.

... kuvittelenko vain, vai oliko elokuvan avaruusolioiden suunnitelma maailmakaikkeuden hölmöin?

Avaruusoliot hyökkäävät Maa-planeetalle tavoitteenaan kaapata ihmisiä, ilmeisesti koe-eläimiksi tai vastaaviksi. Invaasio aloitetaan merkitsemällä maihinlaskupaikat KILOMETRIEN MITTAISILLA VILJAPELTOYMRYRÖILLÄ ympäri maailmaa. Vähän niinkuin länsiliittoutuneet olisivat kevättalvella 1944 käyneet Ranskan rannikolla kuuluttamassa etukäteen, mihin Normandian maihinnousu tehdään.

Leffan perhe onnistuu kuuntelemaan olioiden radiolähetyksiä vauvamonitorilla, siis tämmöisellä radiopuhelimella. Avaruusmuukalaiset ovat siis keksineet radion, mutta eivät harrasta salattuja yhteyksiä, vaan keskustelevat invaasiosuunnitelmista... kyllä, avoimilla taajuuksilla. Planeetalla, joka säteilee radiosignaaleja avaruuteen.

Tämän jälkeen alienit asettuvat aluksillaan isojen kaupunkien päälle leijumaan, että kaikki varmasti tietäisivät, mitä on tulossa.

Jahka hyökkäys on kuulutettu koko maailmalle, alkaa seuraava vaihe. Alienit laskeutuvat aluksistaan ja lähtevät nyrkkeilemään maan asukkien kanssa.

Muukalaiset saapuvat koputtelemaan Mel Gibsonin perheen oven taakse, mutta nokkelana Melvin on laudannut kaikki ovet ja ikkunat kiinni. Ilmeisesti ampuma-aseet, sahat, kirveet ja tulitikut jäivät emoalukseen, sillä avaruusmatkailun hallitsevat möröt eivät pääse Melin lautaovista läpi. Jääpä yksi vangiksi M. Night Shamalamadingdongin esittämän eläinlääkärin keittiökomeroonkin.

Käy myös ilmi, että vesi tappaa alienit. Avaruusolio-ressukat eivät ole myöskään hoksanneet tuoda vaikkapa kumipukuja tai sateenvarjoja muassaan vesivahinkojen välttämiseksi: alastomat otukset listitään vesiroiskella. Luulisi, että olisivat hoksanneet valmistautua kun avaruudesta näkevät, että suurin osa planeetasta on - kyllä, arvasitte - vettä. Entä jos olisi satanut?

Avaruusolioiden hyökkäus on sellainen strateginen ja logistinen katastrofi, että minun ainakin kävi niitä sääliksi, vaikka mokia olikin hauska bongailla. Voin vain kuvitella otusten turhautumisen:

"Tullaan tuhannen valovuoden päästä maailmanvalloitushommiin ja annetaanko aseita? Eeeiii, minä otan turpiini näiltä junteilta ja joudun nalkkiin komeroon. Ole tässä sitten maailmanvalloittajaa!"

"Okei, napatkaa ihmiset ja nopeasti takaisin emoalukselle! Voi ei, vesiletkujaAAAARGGHHH!!!"

Seitsemän tyyppiä kokoontuu joka toinen viikko työntelemään pahvinappuloita laudalla. Peli kestää yhteensä teoriassa noin 100 tuntia, käytännössä säännöllisesti pelattuna noin vuoden Ihmisten Aikaa ja käsittelee Napoleonin sotia 1805 - 1815. Taistelut ratkaistaa nopilla ja taulukkolaskennalla. Pelin nimi on Empires in Arms.

Kuulostaako mielenkiintoiselta? Miten niin ei?

On se silti vaan pahuksen jännittävää. Itselläni on EiA-peli käynnissä parasta aikaa pääkaupunkiseudulla. Pelaan Preussin valtiota, joka on likistetty Venäjän ja Ranskan supervaltojen väliin. Preussilaisten pitää tasapainotella ja muodostaa liittoja siten, ettei isompi naapuri tallo pikkuvaltiota aivan sonnaksi.

Pelivuosi on parasta aikaa 1806. Yksi sota Napoleonia vastaan on taisteltu ja hävitty kunnialla. Nyt keski-Euroopassa eletään pakkorauhan aikaa samaan aikaan, kun Välimerellä poltetaan laivoja ja kaupunkeja.

Niinkuin moni asia, EiA on mielenkiintoisempi kuin miltä kuulostaa. Pelaajien välinen juonittelu, salaiset sopimukset ja selkäänpuukotus toimivat realpolitikin pitkänä oppimääränä. Saattapa pelaaja oppia myös jotakin historiasta ja sodankäynnin teoriasta - pyrkiihän EiA olemaan suht' tarkka simulaatio.

Peliä rampauttaa sen suurundenhullu mittakaava: kokonainen vuosi säännöllistä pelaamista seitsemällä pelaajalla kuulostaa pimahtaneelta. Projekti saattaa hyvinkin kaatua omaan mahdottomuuteensa, jos vaikkapa yhdelle pelaajista tulee ylitsepääsemätön este.

Mutta siihen asti pitää ottaa pelistä irti mitä saa. Hyvä Peli kun kertoo aina jotain todellisuudesta ja haastaa mielikuvituksen. Empires in Arms on Hyvä Peli.

Sarjakuvat. Pitäisiköhän minun kirjoittaa jotakin sarjakuvista?

Ajatus tuntuu hieman triviaalilta, kun kerran kirjoitan niistä tuhat sanaa viikoittain. Jonkinlaisen näkemyseni alasta ilmaissee viesti, jonka lähetin juuri tänään www.nyt.fi -sivuston keskustelufoorumille, jossa puitiin sarjakuvia.


"Mikä tekee hyvän sarjakuvan? Jos piirtäjä osaa piirtää ja kirjoittaja kirjoittaa, ollaan sarjakuvan tekemisessä vasta puolitiessä. Sitten pitää vielä hanskata ruutujako ja rytmi. Warren Ellis tokaisi taannoin, jotta hyvässä sarjakuvassa kuulee rummut. Siinä on mielestäni vinha perä.

Sanoisin parhaaksi lukemakseni sarjakuvaksi Scott McCloudin Sarjakuva: Näkymätön taide (engl. Understanding Comics).

Kaukana täydellisestä sarjakuvasta, mutta ehkä paras olemassa oleva sarjakuvaa käsittelevä teos. vahvin näkemäni argumentti sarjakuvan puolesta taiteena ja voimakas todiste sen ilmaisuvoimasta.

Käyttäisin tämä tilaisuuden puffatakseni häikälemättömästi omaani ja muita suomalaisia sarjakuvasaitteja. Kattava linkkihakemisto löytyy Sarjakuvaseuran sivuilta osoitteesta http://www.kupla.net .

Itse ylläpidän Katuoja-webbisivua, jossa arvioin viikoittain pinkan sarjakuvia. Joka toinen viikko julkaistaan myös vierailevan kirjoittajan kolumni. Osoite on http://katuoja.cjb.net .

Nähdään ruutujen välissä."


Punnersin taas eilen kasan arvioita kotimaisista pienkustanteista. Nimittäin vieraillessani Helsingin sarjisfestareille 24.8. rohmusin mukaan kolmatta kymmentä arvostelukappaletta, joita kustantajat auliisti antoivat - kun ensin pyysin kauniisti. Jälkikäteen ajateltuna suuruudenhulluus pääsi yllättämään, mutta tulipahan tehtyä kontakteja. Vielä viikko tuon pinon purkamista ja Katuoja palaa rauhallisempaan tahtiin.

Maaninen kirjoitustahtini herättää pikkuhiljaa mielenkiintoa - tai mahdollisesti sääliä. Tällä hetkellä juttujani julkaistaan Katuojan ohella Nakki.org -sivustolla, Sarjainfossa ja Spinissä.

Olen Suomen Charles Foster Kane!

Rosebud, minä sanon teille! ROSEBUD!

Olin viikonlopun sairaana ja pelasin Europa Universalis II:ta. Crack-kokaiinia tietokoneella.

TV tarvitsee Sotauutiset.

Puolituntinen, viikottainen makasiiniohjelma. Aluksi käsitellään viimeisimmät tapahtumat maailman sodissa: kuka on edennyt minnekin, miestappiot, siviiliuhrit, kokonaiskuva.

Sitten siirrytään "feature" -aiheeseen, jossa käsitellään yhtä tiettyä konfliktia, syitä ja seuraamuksia. Väliin voisi heittää spotin nykyhetken merkittävistä sotilaista ja sotakoneista. Asiantuntijavieraita mediasta, yliopistoista, puolustusvoimista ja ulkoministeriöstä kutsuttaisiin kommentoimaan.

Jos se tehtäisiin hyvällä maulla, ei ohjelma tekisi sodasta seksikästä. Hyvässä tapauksessa se nostaisi katsojien tietoisuutta niistä konflikteista, jotka tiedotusvälineet tuppaavat unohtamaan. Ohjelmalla olisi crossover-yleisöä rauhan- ja sodantutkijoissa, sota- ja sotilastrivian harrastajissa sekä ajankohtaisfriikeissä.

Muistaakseni maailmassa käydään parasta aikaa kolmatta kymmentä sotaa. Aiheita riittää kyllä.

Jos joku tämän aikoo toteuttaa, minä haluan sitten rojaltit ja apulaistuottajan krediitit.